Tipuinpa tuossa hevosen selästä ja muita hauskoja lääkäritarinoita

Olen harrastanut ratsastusta enemmän ja vähemmän 23 vuotta. Siihen on mahtunut jos jonkinlaista tippumista, kolhimista ja sattumusta. Lapsena sitä toki useimmiten vaan nousi ylös ja jatkoi matkaansa, mutta näin vanhemmalla iällä tippuminen yli puolentoista metrin korkeudesta kovasta vauhdista sattuu, joskus niin paljon että joutuu menemään lääkäriin. Koskaan ei ole sattunut vakavasti, mutta näistä lääkärikerroista mulla on muutamia hauskoja tarinoita kerrottavaksi.

Kuusi vuotta sitten olin istuntakurssilla ja ratsastin hevosella ilman jalustimia ja ilman käsiä. Hehe. Mulla on maailman surkein tasapaino ja sehän luonnollisesti johti siihen että kun hevonen siirtyi laukasta raviin ja teki siihen perään vielä hauskan pikku sivuloikan, niin minä tömähdin alas selästä. Nousin kyllä vielä takaisin, mutta selkäni huusi perkelettä. Kotimatka oli työn ja tuskan takana, kesti vartti kammeta autoon. Meinasin ajaa pikkuteitä varovaisuuttani, mutta tajusin miten kauan se veisi joten päräytin motaria. Vartin yritin päästä sitten autosta pois kotonani.

Seuraavana päivänä menin sitten lääkäriin. Hädin tuskin pystyin liikkua, istuutuminen, nouseminen ja kaikki sellainen otti aikansa. Selitettyäni tilanteen lääkärin ensimmäinen kysymys oli, että minkä kokoinen hevonen se oli. Onhan se toki eri asia pudota shetlanninponin tai isokokoisen jättiläishevosen selästä, mutta näytinkö minä 70 kiloineni siltä että minä olisin ylipäätään kovin pienellä ponilla voinut ratsastaa? Seuraavaksi lääkäri tiedusteli asustustani, eli mitä minulla oli päällä. Hämmennyin kysymyksestä mutta tajusin sitten hänen tietysti tarkoittaneen turvavarustuksia. Juu ei ollut turvaliiviä. Ei ei, en minä sitä tarkoittanut, lääkäri tarkensi. Oliko sinulla housut ja paita?

Öm. Mainitsinko että olin ratsastustunnilla. En pornoleffan kuvauksessa.

Seuraavaksi lääkäriä alkoi kiinnostaa muut elämäntapani, poltanko, juonko. Siinä vaiheessa olin jo sen verran huvittunut lääkärin kysymyksistä, joten vastasin että en putoamishetkellä tehnyt kumpaakaan. Lääkäri hermostui, kirjoitti reseptin panadolia ja pari päivää sairaslomaa, ja tähdensi että jos selkäkipu jatkuu niin älä tule tänne, mene työterveyslääkäriin. Minusta tapaturma ei ole työterveysasia, varsinkin kun sen vakuutus korvaa, mutta tein työtä käskettyä. Enpä tuolle lääkärille olisi toki mennytkään enää takaisin. Harmittaa kyllä että en koskaan tehnyt valitusta. Muistan lääkärin nimen vieläkin, en aio mennä hänen vastaanotolleen toiste :)

No se selkäkipuhan tosiaan sitten jatkui edelleen joten menin työterveyslääkärille. Olin jo kääntyä takaisin kun lääkäri esitti ensimmäisen kysymyksensä: tipuitko sinä laukasta vai normaalivauhdista? En tiedä mikä on hevosen normaalivauhti. En kyllä muista mitä vastasin. Ravissa se hevonen sillä tippumishetkellä oli, taisin siis vastata että normaalivauhdista. Onneksi tämä lääkäri otti minut kuitenkin vakavasti ja lähetti röntgeniin. Selästä löytyi lannerangan kahden sivuhaarakkeen murtuma. Vakavin ratsastustapaturmani, joskaan ei sekään kovin vakava ollut. 3-6 viikon ratsastuskielto ja that's it.

Viimeisen vuoden sisään oon useaan otteeseen paitsi tippuillut selästä niin myös rasittanut lääkäreitä sillä. Oma fyysinen kunto on melko heikossa hapessa, joten se että joka kerta sattuu, johtuu pitkälti siitä. Se että kunto on huono johtuu sairauksista ja sen sellaisista. Vuoden sisään oon tutkituttanut ainakin olkapäätäni jonka satutin hevosen kompastuttua allani. Ensin epäiltiin jänteen repeytymistä, mutta magneettikuvasta löytyi nivelpussin arpeutuma, joka taas oli johtunut olkapään sijoiltaan menemisestä siinä rytäkässä. Tämä johti sitten traumaperäiseen jäätyneeseen olkapäähän. Tapahtumasta on vuosi kohta, ja olkapää vaivaa edelleen. Niskani nyrjäytin viime syksynä kun tulin voltilla hevosen selästä alas sen pelästyttyä. Keväällä sen sijaan satutin käteni kun lensin maneesin seinän kautta hevosen jalkoihin ja hevonen pysähtyi kavio kämmenelläni. Juu, elämäni on jännittävää.

Joka tapauksessa lääkärissä tuli siis ravattua tiuhaan ja aina kertomukseni alkoi samoilla sanoilla: tipuin tuossa hevosen selästä. Kun keväällä menin sitten tuota kavion jäljen koristamaa kättäni esittelemään niin lääkärin ensimmäinen kommentti oli, että oletko sä aivan varma että ratsastus on sinun hyvinvointiasi tukeva harrastus. Pysähdyin. Mitä? Niin ei kun katselin tässä tätä sinun sairashistoriaasi. No tässä nyt on ollut kaikenlaista... Kumman vika se oli, lääkäri kysyi tiukkaan sävyyn. Sinun vai hevosen? Kyllä se ihan oma vikani oli, vastasin. Niinpä tietysti, lääkäri puuskahti. Aina te vaan puolustelette niitä hevosianne. Kun lähdin vastaanotolta, lääkäri vielä hihkaisi perääni, että valitse jatkossa sitten säyseämpi hevonen, vaikka niin tuskin tulee käymään.

Oon toki siitä onnellinen että aina olen selvinnyt vähin vammoin. Olen ollut paikalla kun ratsastuskaverilta on murtunut kallo, se oli ehkä pysäyttävin kokemus ikinä. Tuolla tytöllä oli kyllä kypärä päässään, mutta se viimeistään varmisti sen, etten itse ikinä nousisi hevosen selkään ilman kypärää. Tuo tyttö selvisi, ilman kypärää hän ei olisi selvinnyt ikimaailmassa. Estetunneilla olen usein ainoa, joka pitää turvaliiviä, mutta pidän sitä silti. Ehkä se naurattaa jotakuta, minua naurattaa vain se, että selviän vähemmillä vammoilla kun niitä volttejani sieltä hevosen selästä heittelen :)

Kaikki tekstin kuvat on ottanut Annukka S. ja niissä esiintyy minun lisäkseni Rontti, Julli ja Ferra.